Niin nopeasti se elämä sitten muuttuu, eiköstä mitä? Yllättävä puhelu maanantaina ja olen vieläkin ihan a) hämmentynyt b) peloissani ja c) innoissani. Aina vuorokaudenajasta riippuen jokin näistä kolmesta tunteesta on päällimmäisenä.
Kyseessä on siis tietenkin kojetus maximus, johon valmistautumisesta kirjoitin toukokuun lopussa eli pääsykoe Tampereelle. Ensin tuli kirje, jossa todettiin että joo ihan kiva yritys, mutta ei ihan riittänyt, olet varasijalla sinä. Ehdin jo suunnitella elämää eteenpäin kotikonnuilla, ehkä hieman huokaista helpotuksestakin. Sitten tuli tämä puhelu että heipparallaa ja tervetuloa meille Tampereelle opiskelemaan.
Hihhei ja jee. Ehkä.
Elämä ei ole mikään yksinkertainen tippaleipä.
Mietin ja puntaroin mikä on parasta ja oikein, mitä tahdon. Onneksi on toinen puolisko, joka tukee kaikessa ja rauhoittelee, kun ajoittain käyn ylikierroksilla. Niin paljon selvitettävää ja tekemistä. Lähtö on edessä, mutta milloin, miten ja minne?
Vaikeinta ei ole uuden asunnon etsintä, työasioiden järjestely tai opiskelun aloittaminen vaan etäisyys. Tampere on niin kovin kaunis ja kovin kaukana rakkaasta Pohjois-Karjalasta, jossa ovat kaikki höpsöt, hupsut ihmiset, sukulaiset, toverit. Mutta onneksi mikään ei ole ikuista, ei mikään. Aina voi palata.
This too shall pass.
*
I was accepted to University of Tampere. Ah so much to do, new apartment, new job and I have to leave all my precious little friends here in Joensuu. But luckily nothing lasts forever.. and I can return here if I want.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä se sanoo?