Noin viikon kestänyt juoksuharrastus on tuottanut muutamia huomioita omasta juoksutyylistä ja kunnosta, jotka ajattelin jakaa. Aluksi on todettava, että olen aina ollut todella todella surkea juoksemaan. Aina. Pikamatkoilla väsähdän saman tien ja pitemmillä matkoilla aloitan liian kovaa, jonka jälkeen tulee seinä vastaan oi niin nopeasti. Toissa vuonna päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, ja kokeilin juoksua ihan omaan tahtiin. Homma tuntuikin menevän yllättävän jees, mutta jostain syystä harrastus ei silloin saanut tuulta alleen. Ehkä salilla käynti ja spinning veivät kaiken energian. Nyt on juoksuvaihde taas naksahtanut päälle, ehkäpä johtuen keväästä ja valosta, jotka kutsuvat ulkoilmaan heilumaan sekä eräästä juoksukouluaiheisesta keskustelusta toverien
Tintti ja
Hanna kanssa. Maastoksi on valikoitunut läheinen Kaupin urheilupuisto, jonka upeista lenkkimaisemista tässä muutama kuva.
Alustana Kaupin kangasmetsän tasainen mutta joustava pohja on tuntunut hyvältä, kunhan muistaa väistää niitä kahta juurta siinä yhdessä kohdassa ja sitä yhtä kuoppaa. Etsinnässä on kuitenkin hieman tasaisempia maastoja, jossa pääsisi ehkä kokeilemaan sitä kuuluisaa juoksun flowta paremmin. Kaupin kolmosen aaltoilevat ylä- ja alamäet kun ovat meikeläiselle aikamoista hallaa vielä tässä kunnon kohottamisen alkuvaiheessa. Tasaisella tuntuisi rullaavan melko hyvin mutta hapen haukkominen alkaa ylä-alamäissä välittömästi.
Tällä hetkellä vielä totuttelen kehoa ja niveliä juoksemiseen ja yritän keskittyä juoksun koossa pitämiseen, oikeaan tekniikkaan sekä hengittämiseen. Hengitys onkin niin pirun vaikeaa! Koska itse olen ollut aina melko epäurheilullinen, se tuntuu kostautuvan näin vanhemmiten aivan olemattomana hapenottokykynä. Samalla joudun koko ajan tarkkailemaan miten polvet ja lonkat reagoivat tähän yllättävään hyppimiseen ja pomppimiseen. Lonkissa on hienoisia reaktioita jo ollutkin, mutta saa nyt nähdä onko kipuilu vain merkki kehon alkujärkytyksestä vai alkusoitto jollekin huolestuttavammalle. Kolmen kilsan lenkin loppuvaiheilla tuntuu myös, että oikeaa heikompi vasen koipi irtisanoutuu hommasta eikä jaksa enää joustaa joka askeleella. Keskittymistä vaativaa hommaa.
Juoksukengät ovat edelleen sisäänajovaiheessa, sillä ostin ne noin vuosi sitten juoksuvimmassani, joka siis laantui suunnilleen saman tien kun vehkeet saapuivat kotiin. Selasin henkkamaukan urheiluosaston rytkyjä ja totesin olleeni vuosi sitten aikaani edellä, sillä neon-keltainen juoksutakki on muotia just nyt. ha Ostoslistalle ovat ponnistaneet pitkälahkeiset juoksuhousut ja pitkähihainen paita, kummatkin tietenkin semmoista hienoa hengittävää teknistä materiaalia. Lisäksi selasin Torista halpoja sykemittareita, mutta ehkä sitten hieman kesemmällä (onko tämä suomea).
Yksi tekninen apuväline tai pikemminkin ÄPPI on ollut lenkeillä mukana, siis Endomondo, joka on helppo napata kännykästä päälle juoksun alussa ja pois päältä sitten lopussa. Ohjelma laskee reitin, nousut ja laskut, nopeuden ja kierrosajat ihan itsestään. Teknologiahuuruissani olen päässyt vertailemaan millaisia kolmen kilsan lenkkejä olen tähän mennessä suorittanut ja selvää parannusta on jo huomattavissa.
Juoksulenkillä on ollut oikein jännittävää ja ärsyttävää. Rasittavinta on paitsi oma surkea kunto niin myös se, miten paljon paremmassa kunnossa isäntä on itseeni verrattuna. Ei saisi vertailla, niinpä niin, mutta silti. Ottaahan se vähän aivoon, että toinen pystyisi painelemaan tsiljoonakertaanopeammin ja mie vaan puuskutan siinä korvan juuressa, että kun ei jaxa ei jaxa hei! Mutta ilman lenkkiseuraa en varmasti kehtaisi näin alussa raahautua lenkkipolulle, joten kyllä se isäntä on aika ihku enivei, kun jaksaa minua riippakiveä perässä raahata. *ällöromanttinensydän*
Loppukaneettina on todettava, että hei, mä jaksoin juosta kolme kilometriä! Minä? Siis tä. On se niin kovin jännää, että on koko elämänsä oikein tiennyt, ettei osaa eikä jaksa ja sitten miltein kolmekymppisenä toteaa, että osaa ja jaksaa. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa.
*
Some pictures from running route.